Tänään oli päivien päivä. Aurinko hemmotteli täydeltä taivaalta.

Olenkin rämpinyt kuvaamassa tätä maaseudun kaunista luontoa ja löysin taas koskestamme

pienen Koskikaran, linnun, joka aina lennähtää tänne iloksemme talvella. Yleensä niitä on kaksi tai kolme pariskuntaa, nyt näin vain yhden yksilön. Jos olisi hieno kamera superzoomeilla, näyttäisin siitä upeita kuvia, mutta nyt lintu näkyy vain pieninä pisteinä minun otoksilla. Jäljistä näki, että saukkokin oli käynyt aamusukelluksella.

Koski on kuitenkin huumaavan kaunis. Aurinko ehti jo vähän liian alas, kun piti odotella lokakaivon tyhjennysautoa, että voidaan taas käyttää vessaa ilman, että putki jäätyy. Sellaisiakin talvia koettu, ja sitten otetaan käyttöön varasuunnitelma.

Oikeastaan maalla asuttaessa, ainakin tällaisessa vanhassa talossa, täytyy aina olla varasuunnitelma kaikkeen. Jos vesijohto jäätyy eikä saa vettä - meille taas juuri viime viikolla sattui näin sopivasti käymään - täytyy naapurit ja kaverit asettaa hälytysvalmiuteen.

Navetan asukeille keitetään vesi, että saadaan jäätyneet vedet sulatettua astioista pois ja uudet vedet tilalle. Kulauttavat innoissaan nokistaan alas ja sanovat kiitos. Minä kuulen sen. Ja aina juttelen niiden kanssa ja ne vastaavat. Ja varsinkin Carlokselle puhutaan tietyllä äänensävyllä, ja sitten se kiekuu ja selvittää päivän tilanteen.

Näin kylmänä kautena navettalaiset nukkuvat aikaisin, kesällä kukkuvat yömyöhään...oi saapuos kevät.

No niin, taas eksyin aiheestani eli ihanista maisemista, joista en halua luopua, koski siis kesällä aivan uudenlainen ja talvella kuohuvan kylmä. Ennen tyttöni syntymää kävin aina aamuisin uimassa koko talven, nyt avantouinti jäänyt harmikseni, kun ranka niin raihnainen ja jalat kömpelöt.

Ystävieni kanssa käymme talvellakin koskisaunassa ja notkeammat käyvät uimassa. Parannamme maailmaa ja nautimme maisemista ja seurasta sekä kuohuviinistä ja naposteltavista. Mutta sellaisesta nautinnosta lisää myöhemmin.